Tahinsuon retkipolku Pieksämäellä on ollut jo pitkään pitäämennä-listoilla. Löysin itseni sieltä heinäkuussa työreissulla.
Silmäni ovat avautuneet perhosille. Kesällä aloin näkemään niitä enemmän kuin koskaan. Tältäkin retkeltä olen nähnyt lähinnä perhoset, muistan kyllä muunkin suoympäristön kauneuden ja kesän ensimmäisen kunnon uinnin retkipolun uimarannalla.
Joillekin perhosille löytyy nimi helposti, toiset ovat tavattoman vaativia nimettäväksi tai nimen muistettavaksi.
Kauneudesta nautin ilman nimiäkin.
Tämän suokeltaperhosesta osasin riemuita koska sen toivoin tapaavani. Vikkelä tyyppi, juoksentelin perässä. Osuin vähän sinnepäin, mutta tästäkin tuli hyvä mieli. Ja siitä tuli hyvä mieli että kanssamatkustajat jaksoivat myös ihastella perhosia ja kannustaa minua kirmatessani mättäältä mättäälle.
Oppinut olen kuinka täytyy katsoa läheltä, olla hiljaa ja pysähtyä ja sitten näkee tämän kaiken kauneuden. Perhonen ei odota, sitä on odotettava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti